maanantai 3. elokuuta 2015

Sanaton

Hei kaikille!
Syy miksi en ole kirjoittanut, on se, etten tiedä mitä kirjottaisin. En voi kirjoittaa tänne mitä ostelin kun kävin kaupungilla tai missä olen reissannut. Ei tänne kuulu sellaiset asiat.  Tämä oli minun ja Lotan blogi, on sitä edelleen. Tällä hetkellä olen oikeastaan itsekkin vain tämän blogin lukija, käyn silloin tällöin lukemassa meidän alkuajan postauksia, niistä kun pystyn kuulemaan Lotan äänen niin selvästi.

Edelleenkin lähes koko ajan en pysty käsittämään, että Lotta on kuollut. Nyt kun aloin kirjoittamaan, pystyn taas itkemään, sitäkään ei tapahdu usein. Tietyt laulut saavat minut itkemään, ja blogin lukeminen. Joskus palaan lukemaan postauksia, jotka olen itse kirjoittanut, että tajuan mitä on tapahtunut, ja että pystyisin itkemään.

Ihmiset säikähtävät ja vaivaantuvat usein kun mainitsen Lotan. Ja tottakai puhun hänestä, mutta huomaan, että olen alkanut välttämään hänestä puhumista monen ihmisen seurassa. Lisäksi lähipiirissä surun ja Lotan kuoleman käsittely on niin erilaista, että harvoin puhun hänestä heidänkään kanssa. Yksin on helpoin ajatella siskoani.

Joku kysyi kommenteissa, että onko blogi loppunut. Vastaus taitaa olla että ei näköjään ainakaan vielä, kun kerran kirjoitan tänne. Ja varmaan tämänkin jälkeen kirjoitan, kun vain tulee sellainen hetki. Edelleenkin tämä kirjoittaminen helpottaa oloani suuresti sillä, että pystyn silloin käsittämään, että Lotta on poissa. Kuulostaa ehkä aika hirveältä, mutta kun suurimman osan ajasta asiaa ei tajua, on helpottavaa kun todellisuus iskee vasten kasvoja kaikessa kauheudessaan. Kyyneliä voi rauhassa vuodattaa.

Mitä minulle nykyään kuuluu? Voin sanoa että hyvää, minulla on ihana poikaystävä, joka on myös tukenut minua hyvin paljon vaikeina hetkinä. Pelaan edelleen pesäpalloa ja valmennan myös. En päässyt kouluun ja työhommat baarissa loppuu. Perheen kanssa meillä menee hyvin. Ollaan taas todella läheisiä ja rakastan perhettäni erittäin paljon.

Haluaisin vielä jakaa teille kuvan Lotan hautakivestä, joka on vasta Lotan haudalle tuotu.

Dear God, the only thing I ask of you is to hold her when I'm not around, when I'm much too far away.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Huomenna kymmenen kuukautta

Hei!
Pitkään aikaan en ole tänne blogin puolelle mitään kirjoittanut ja minusta on tuntunut, etten enää aio mitään postata. Kuitenkin nyt luin aamulla jutun pienestä Peetu-pojasta, joka menehtyi syöpään kolmevuotiaana. Tämän lukeminen nostatti tunteet taas pintaan ja sai minut pysähtymään hetkeksi kaikessa arjen kiireessä.

Minä en vieläkään ymmärrä sitä, että Lotta on poissa. Joskus tajuan sen hetkellisesti, ja se tuska kulkee aaltona koko kehoni läpi. Tämän jälkeen mielessäni on ikään kuin pyörremyrsky, joka peittää alleen kaikki ajatukset Lotasta.

Peetun äiti kertoo jutussa, että selviytymistarinoissa korostetaan usein sitä, että syövästä selviytyminen on omasta taistelutahdosta ja asenteesta kiinni. Mutta sekä Lotan että Peetun tapauksessa asenne ei riittänyt. Minä tiedän, että Lotta olisi halunnut elää. Tulevaisuudensuunnitelmat olivat valmiina, uusi koulu oli alkamassa syksyllä, aivan uusi pesäpallojoukkue, jonka kanssa oli tarkoitus pelata seuraava kesä, ihana poikaystävä, mahtava paras kaveri ja rakastava perhe ympärillä. Vaikkemme ehtineet tietää Lotan syövästä kuin pari päivää, lähti Lotta taistelemaan, perhe ja ystävät rinnallaan. Mukana olivat myös hyvät lääkärit tekemässä kaikkensa, jotta Lotta selviytyisi. Vastuksen kovuutta ei siinä vaiheessa tiedetty ja suunniteltiin jo tulevaa elämää sairaalassa.

Peetun sisko sanoo, että Peetu kulkee hänen mukanansa koko ajan. Minä uskon Lotan kulkevan kanssani missä ikinä olenkin, mutta en pysty kuvittelemaan sitä kovinkaan kirkkaasti. Minulla on oikeastaan vain kolme asiaa, joiden kautta tunnen oikeasti Lotan olevan lähelläni. Ensimmäinen niistä on pesäpallo, asia, joka auttoi minut selviytymään viime keväänä. Toinen asia on musiikki, joka oli lähellä meidän molempien sydäntä. Kolmas asia on unet, joissa Lotta vierailee jollakin tavalla melko usein. Vaikka unet olisivat kuinka painajaismaisia, olen silti onnellinen, että niiden kautta saan nähdä ja tuntea Lotan läsnäolon.

Perhe on rikki. Näin sanoo kyseisen jutun otsikko. Aluksi suru yhdistää, halutaan olla lähellä toisia, lohduttaa toista ja yrittää helpottaa toisen vaikeita hetkiä. Tosiasiassa kuitenkin kun perheestä viedään yksi pois, ei se tule koskaan ennalleen. Kun Lotan kuolemasta oli kulunut jo pari kuukautta, alkoi meidän perheessä jokaisen suru muuttua omanlaisekseen, mikä aiheutti rakoilua perheemme väleissä. Toisen suremisen ymmärtäminen oli välillä erittäin vaikeaa ja joskus tunteita purettiin toisiin negatiivisella tavalla. Lotan kuoleman aiheuttama suru sai aikaan paljon riitelyä perheessämme. Lisäksi Lotta oli perheessämme se, joka selvitteli kaikenlaisia välirikkoja parhaiten. Kaikkien suru on tietenkin erilaista. Äidin suru, isän suru, isosiskon ja eri ikäisten pikkusiskojen suru. Tilanne kuitenkin rauhoittui, kun jokainen siirtyi suremaan omalla tavallaan yksinäisyyteen tai pois perheen yhteydestä. Tai ainakin minä siirryin. Tämä saattaa kuulostaa hirveältä, mutta tosiasiassa, me kaikki suremme samaa asiaa niin eri tavoin, että toisen tuntemukset saattavat kuulostaa järkyttäviltä, joskus jopa sellaisilta, että tekisi mieli suuttua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettemmekö puhuisi Lotasta tai muistelisi Lottaa yhdessä. Perheemme meni rikki, mutta pikkuhiljaa kasaamme sitä uudestaan vahvemmaksi kuin koskaan, vaikkemme voi Lotan osaa koskaan täyttää muilla kuin muistoilla.

Lasten ja nuorten syöpä tuntuu niin väärältä. Parantumisprosentti on paljon parempi kuin menehtymisprosentti. Mutta se ei tee asiaa yhtään helpommaksi kenellekään. Kenenkään isän tai äidin ei pitäisi menettää pientä tai isompaa lastansa. Nuorten ja lasten syöpään kuolemisen hirveys piilee sen luonnottomuudessa. Syövän karuus tulee esille siinä, ettei se mieti, onko syöpään sairastunut lapsi, nuori, aikuinen vai vanhus. Yhtälailla se aiheuttaa tuhoa, joillakin on paremmat mahdollisuudet parantua ja toisilla ei ole mahdollisuuksia ollenkaan. Muistan vielä Lotan sanat minulle, kun hänelle selvisi, että hänellä on leukemia: "Ei ole oikein muuta mahdollisuutta kuin leukemia mutta Suomessa hyvä hoito." Näinhän se on, mutta Lotan tapauksessa ei sekään riittänyt.

Rehellistä tekstiä ja paljon. Minua helpottaa suuresti kun näitä kirjoitan. Muistakaa näyttää sisaruksillenne ja lapsillenne, että rakastatte heitä ja antakaa heille heidän ansaitsemansa kohtelu. Lotta opetti minulle paljon esimerkillään, miten läheisiä tulisi kohdella, ja minä yritän oppia, vaikka vielä on paljon kehitettävää.

-Iiris



sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Kuulumisia ja mietteitä

Heippa!

Tänään tulee kuusi kuukautta Lotan kuolemasta. Ajattelen kuitenkin tämän päivän olevan vain yksi päivä niiden joukossa, jolloin minulla on Lottaa ikävä. Vähän aikaa sitten, juuri kirjoitusten alla, olin erittäin surullinen ja pystyin itkemään. Kun vihdoin sitten pääsin lomalle, taas tietynlainen muuri rakentui pääni sisällä. Koko asiaa on taas niin vaikea käsittää ja ymmärtää. Kun yritän ajatella Lottaa, alkaa eräänlainen ajatusten pyörremyrsky pääni sisällä, enkä saa selvää kuvaa oikeastaan mistään. Tämä tunnetila on paljon paljon hirveämpi kuin itkeminen ja surullisuus.

Puolitoista viikkoa sitten suuntasin matkani kohti Oulua ja Shaman arts tattoota. Olin kauan sitten päättänyt, että otan Lotan muistolle tatuoinnin. Minun päässäni vilisi ideoita, mutta mikään ei tuntunut oikealta, kunnes eräänä päivänä löysin teksin, joka oli juuri se oikea. Teksti on lainaus Harry Potterista ja se kuuluu näin: "the ones that love us never really leave us". Tatuoinnista ei olisi voinut tulla täydellisempi, olin niin tyytyväinen lopputulokseen. Nyt kannan ikuisesti selässäni tekstiä, joka muistuttaa minua siitä, ettei Lotta oikeasti meitä ole jättänyt. Hän elää edelleen meidän sydämissämme eikä koskaan lähde sieltä pois. Minulla on Lotasta paljon muistoja, joita aion vaalia siihen asti, kunnes saan nähdä Lotan uudelleen.

Kävimme äitini kanssa viime viikolla Ylläksellä ensimmäisen kerran puoleen vuoteen. En yhtään tiennyt miten reagoisin, koska Ylläksen mökki on viimeinen paikka, jossa olen Lotan nähnyt. Kuitenkin kun pääsin mökille, minulle tuli ihan hyvä olo. Ensimmäiseksi, kun saavuttiin sinne, menin seisomaan paikkaan, jossa Lottaa halasin ennen hänen lähtöään Rovaniemelle sairaalaan. Siellä paikassa on viimeiset muistot Lotasta. Vaikka Lotta olikin sairas mökillä, on minulla hänestä myös paljon muistoja, kun hän hymyilee ja on vielä hyvin terveenoloinen. Olen niin onnellinen, ettei minulle tullut mitään traumoja mökistämme ja jatkossakin voin mennä sinne hyvillä mielin. Siellä tuntui siltä, että Lotta on lähellä.

Olen käsitellyt omia tunteitani ja ajatuksiani paljon kirjoittamisen ja musiikin kautta. Vaikka seuraavan laulun sanat eivät ehkä vastaa Lotan tilannetta, saa se kuitenkin minut ajattelemaan Lottaa. Minulla on paljon sellaisia lauluja, jotka auttavat minua käsittelemään juuri jotain tiettyjä ajatuksia ja tunteita. Yksi tällainen laulu on Haloo Helsingin Kevyempi kantaa.

Ja mä muistan, kuinka tahdoit lähtee tähteä afrikasta etsimään Ja mä muistan kuinka paljon, kuinka paljon jaksoit joskus niin yrittää Ja yöllä kun mä katsoin taivasta niin säihkyvää Niin tiedän pääsit perille elämään Sä halusit pois, sä halusit pakoon Mä tajuun ja mä koitan ymmärtää Sä halusit pois, kun et pystynytkään kaikkeen mitä piti yrittää Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan Nyt mä ajattelen ja ääneen sanon sen, että sut on kevyempi kantaa hautaan

-Iitu

torstai 2. lokakuuta 2014

Rikun mietteet

Hei!
Oon ollu nyt maanantaista asti Hämeenlinnassa Rikun luona. Ollaan käyty shoppailee, tapeltu, kilpailtu kaikesta mahollisesta, syöty ja ajeltu autolla. Huomenna lähen takaisin kotia kohti.
Multa on kyselty, että mitä Rikulle kuuluu ja miten Riku voi. Ehdotin, että kun tulen tänne Hämeenlinnaan, voisimme yhdessä kirjoittaa postauksen tänne minun ja Lotan blogiin.

Riku:

Näin Lotan viimeksi 23.3 kun olin Raahessa käymässä pikavisiitillä. Sillon kaikki oli normaalisti ja tehtiin niitä asioita, mistä tykättiin. Esimerkiksi nukuttiin, urheiltiin, syötiin ja käytiin mummuloissa. Lähdin noin kolmeksi viikoksi takaisin Espooseen ja tarkoituksena oli tulla pääsiäislomalla Lotan ja hänen perheensä luo Ylläkselle vajaa viikoksi ja pitää hauskaa sekä nauttia yhdessäolosta.

Lotan kova sairastelu, mm 40 asteen kuume, jarrutti suunnitelmia. Päätin kuitenkin tulla, kun kuume laski melkein alle 37 asteen keskiviikkona. Torstai-perjantai välisenä yönä lähdin junalla kohti Kolaria, mutta nousin Oulun kohdalla pois, koska Lottaa vietiin Ouluun. Alkumatkasta Lotta soitti minulle ja kertoi diagnooseja, joita oli kaksi. Toinen niistä oli lymfooma ja toinen leukemia. Siinä vaiheessa ei auttanut muu kuin olla tukena ja toivoa parasta. Vielä perjantaina Lotta pystyi puhumaan mulle. Muistan vieläkin Lotan viimeiset sanat: "Tapahtu mitä tapahtu, mutta älä muuta ittiä, vaan oo aito ittes. Rakastan sua kulta." Tämän jälkeen puhuin lähinnä Lotan äidin kanssa.

Perjantai-aamuna lähdin junasta ja lähdin äitini kanssa kotia kohti Raaheen. Puhuimme matkalla Lotan tilasta ja vähän jopa tulevaisuudesta, jos jotain tapahtuisi. En pystynyt nukkumaan kotona ollenkaan vaikka olin junassa nukkunut vain hyvin vähän, koska minua pelotti. Soitin parhaalle ystävälleni ja sanoin, että haluaisin nähdä hänet. Hän koitti piristää minua ja lähdimme katsomaan liikuntahallille salibandya. Kun olin lähdössä kotiin, Lotan äiti soitti minulle ja sanoi, että suunta oli parempaan. Tämä antoi toivoa parempaan huomiseen. Pääsin kotiin ja oli jo ilta. Olo oli jonkin verran helpottunut, mutta en nukkunut perjantai-lauantai välisenä yönä juuri silmäystäkään.

Lauantai koitti. Aamun olin ihan hyvällä voinnilla ja koitin saada ajatuksia vähän muualle. Juttelin kuitenkin Lotan äidin kanssa myös lauantaina jonkin verran. Lähdimme isäni ja pikkusiskoni kanssa pelaamaan sulkapalloa uimahallille. Kun olimme vähän aikaa pelanneet, Iiris laittoi minulle viestin, että pahin on tapahtunut. Arvasin heti, mitä oli tapahtunut, mutta elättelin silti kipinää, että arvasin väärin. Laitoin Iirikselle viestiä näin: "Mitä on tapahtunut?!". Iiris vastasi jotenkin näin : "Lotta on nyt enkelinä taivaassa".

Kun Iiris laittoi tämän viestin, juoksin samantien isäni luo ja isäni osasi arvata, mitä oli tapahtunut. Juoksin itkien autoon ja isäni sekä pikkusiskoni tuli perässä. Matka kotiin tuntui kestävän ikuisuuden. Itkin, huusin ja hakkasin auton koelautaa koko matkan. Olin surun ja raivon vallassa. Tunnin sisällä tuli soitto Lotan ja Iiriksen isältä, että jos tahtoisin ja kykenisin näkemään rakkaani vielä kerran, saisin tulla katsomaan kultaani. Vastasin heti tulevani, koska sitä minä halusin ja Lotta olisi halunnut. Minun koko perheeni lähti tuekseni Ouluun. Näin Lotan viimeisen kerran ja puhuin Lotalle. Kerroin, kuinka rakastan ja kuinka tulen kaipaamaan häntä. Kasvot, jotka näin, olivat edelleen rakkaan Lottani omat ja kaikki näytti siltä, kuin hän olisi vain nukkunut, mutta kaikki oli toisin...
Sairaalassa juttelin Lotan vanhempien, hoitajien ja psykologin kanssa. Sain pari rauhoittavaa lääkettä ja lähdin raskain mielin kotiin perheeni tukemana.

Ensimmäiset päiväni menivät kattoa katsellessa ja miettiessä miksi juuri Lotta. Ensimmäiset päivät olivat myös todellakin vihan ja surun täyttämiä. Mulla kävi ystäviä ja sukulaisia tukemassa ja puhumassa kanssani. Kävin juttelemassa ennestään tuntemani mies-papin kanssa. Hän auttoi minua nousemaan silloin, ja auttaa edelleen. Olen edelleen hänelle kiitoksen hänelle velkaa, jos hän lukee tämän.

Joka ilta 19.4 lähtien olen rukoillut ja puhunut Lotalle lähes joka asiasta, sekä kysynyt hänen mielipiteitään. En ole voinut kuunnella vielä kertaakaan meidän kolmea lauluamme, jotka muistuttavat meitä toisistamme ja tekemisistämme. Nämä kolme kappaletta olivat Enkeli, Lupaan olla sun ja Let Her Go.

Nyt asun toista vuotta yksin. Minulla ei ole ollut oikein aikaa surra, koska on niin paljon tekemistä. Koulu painaa päälle ja jääkiekko entistä enemmän.

Tämän myötä on tullut paljon tärkeitä suhteita. Esimeriksi Iiris ja Noora ovat kuin siskoja minulle. Minulla on myös muita ystäviä, jotka ovat olleet tukenani tässä asiassa ja ovat vain tulleet tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi. He kyllä itse tietävät, ketä tämä lause koskee.

Minulla on päivä päivältä kovempi ikävä.

Kumpikin saattoi lähteä kulkemaan omaa tietään, koska he tiesivät, että todellinen rakkaus ei erota koskaan niitä, jotka kuuluvat toisilleen. 







maanantai 18. elokuuta 2014

Neljä kuukautta sitten

Hei!

Lähdettiin huhtikuun 11. päivä Ylläkselle koko perheen voimin. Tarkoituksena olla rinteessä, hiihtää, syödä hyvin ja viettää aikaa perheen kanssa. Lähtiessä lomalle oli mun kaks pikkusiskoa sairaana. Itse ajattelin, että täytyypä syödä vitamiineja ja koittaa pysyä vähän kauempana siskoista, etten itse sairastu.
Heti lauantaina, eli 12. päivä suunnattiin rinteeseen. Toinen siskoista jäi kotiin äitin kanssa sairastamaan, Lotta ja minä kuitenkin lähettiin lautaileen, vaikka Lotalla pikkusen lämpöä olikin. Meillä oli tosi mukavaa, laskettiin lempparirinteitä, Lotta tietysti aina ensimmäisenä alhaalla. Kolmen tunnin jälkeen Lotta sanoi olevansa vähän väsynyt ja mökillä huomattiin kuumeen nousseen vähän yli 38 asteen.
Reissu jatkui Lotan ja toisen siskoni sairastellessa mökillä, taisivat katsoa kaikki Harry Potterit ja söivät karkkia. Minä laskettelin millon kenenkin kanssa.
Tiistai-iltana Lotan sairastelu alkoi näyttää jo huolestuttavalta, kuume yli 40 asteen eikä laskenut millään, vaikka annettiin lääkettä. Soitettiin ambulanssi tarkastamaan tilanne. Ensihoitajat eivät kuitenkaan olleet huolissaan, Lotta jäi vielä mökille eikä häntä viety mihinkään.
Seuraavana aamuna, keskiviikkona, Lotan kuume oli laskenut todella paljon ja olokin oli paljon parempi. Suunniteltiin Rikun tuloa Ylläkselle, oltiin kaikki taas hyvillä mielin kun Lotta voi paremmin. Menin itse sinä yönä mummun mökkiin yöksi.
Aamulla tilanne oli taas pahentunut. Kuume oli noussut ja vointi huonontunut. Lotta lähti toistamiseen lääkärille. Aiemmin alkuviikosta oltiin epäilty angiinaa ja Lotalla meni antibioottikuuri tämän takia. Nyt lääkärissä katsottiin tulehdusarvot, ja ne olivat katossa. Me odoteltiin mökillä uutisia, kun äiti ja mummu olivat Lottaa käyttämässä lääkärillä. Lotta taisi soittaa iskälle, että keittäisikö hän puuroa ennen kuin hän lähtee Rovaniemelle jatkotutkimuksiin. Epäilynä oli keuhkokuume. Lotan tullessa lääkäriltä halasin häntä ja sanoin että voi Lollo. Ennen hänen lähtöään taksilla Rovaniemelle halasin vielä kerran. En silloin vielä uskonut, että näin hänet viimeisen kerran.
Minä ja yksi siskoistani lähdimme sinä päivänä vielä rinteeseen. Kaikki näytti vielä ihan hyvältä. Illalla kuitenkin saimme uutisia, että Lotta lähtee Ouluun ambulanssilla, koska jotain vakavaa oli ilmennyt. Iskä sanoi heti meille lapsille että lähdemme Ylläkseltä kotiin, Lotan tilanne oli vakava. Muuta meille ei kerrottu, mutta muistan kuinka aloin pakata ja yritin pidätellä itkuani, siskojeni takia. En kuitenkaan pystynyt siihen ja juoksin isovanhempieni mökkiin ja pillahdin itkuun.
Seuraavana aamuna, pitkänä perjantaina, heräsin aamulla ja ajattelin itsekseni, että olin edellisiltana ylireagoinut koko tilanteen. Laitoin Lotalle viestiä aamulla ja odotin häneltä jotain sellaista viestiä, että kaikki on hyvin. En voinut käsittää sitä, että viestissä lukikin jotenkin näin "ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin leukemia, mutta suomessa hyvä hoito". Sinä aamuna alkoi pitkä ja tuskainen matka kohti kotia. Puolessa välissä matkaa saimme kuulla, että Lotta on siirretty teholle ja tilanne oli kriittinen. Siinä vaiheessa en voinut enää pitää itseäni kasassa.
Kotiin päästyämme isä lähti äidin seuraksi Ouluun. Me siskot ei saatu mennä sinne. Mummu tuli meille. Uutisia odotettiin korvat tarkkana, Lotalle lähetettiin terveisiä, rukoiltiin, itkettiin ja odotettiin.
Seuraavana aamuna tuli viestiä iskältä, että Lotta voi hieman paremmin. Lähetettiin paljon terveisiä ja viestejä Lotalle. Olo oli aivan käsittämättömän helpottunut.
Lotan tarkka diagnoosi saatiin tietää joskus aamupäivästä. Lotalla oli akuutti myelooinen leukemia. Kohta meille ilmoitettiin, että Lotta nukutetaan ja laitetaan hengityskoneeseen, jotta tilannetta saataisiin rauhoitetuksi ja hengityskone helpottamaan Lotan hengitystä. Lotallahan piti olla parempi olo?
Tilanteen piti olla vakaa, Lotta oli nukutettuna hengityskoneessa. Lääke tätä leukemiaa vastaan oltiin juuri antamassa. Minä ajattelin lähteä pesäpalloreeneihin, jotta saisin purkaa kaikkea, mitä mun sisällä oli. Kun olin vetänyt kamppeet päälle, soi mummun puhelin. Kuullessani mummum ensimmäiset sanat, ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Lotta yritti taistella, mutta vastus oli liian kova ja ylivoimainen. Lotta oli nukkunut pois.
Me istuttiin se koko ilta sohvalla yhdessä, minä, siskoni ja mummut. Iskä ja äiti tulivat illalla kotiin ja sittenkin vaan istuttiin lähellä toisiamme. Meidän kaikkien elämämme hirvein päivä.
Lotan hautajaiset olivat toukokuun alussa. Lotan saapui saattamaan viimeiselle matkalle niin monta ihmistä, ja vaikka hautajaiset olivat niin kauhean surulliset, olivat ne samalla myös hyvin kauniit.

Halusin kirjoittaa tämän, koska se jollain tapaa vie omaa surutyötäni eteenpäin. Tänään Lotan poismenosta tulee neljä kuukautta. Ikävä on niin suunnattoman suuri.

-iitu

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen

Hei!
Ajattelin tulla vähän kirjoittelemaan ajatuksistani tällä hetkellä ja menneinä viikkoina. Mää en tässä vaiheessa kirjottamista vielä tiedä julkaisenko koko tekstiä. Nyt vain tuntuu siltä, että kirjoittaminen voisi tehdä hyvää.
Kuten te tiedätte, vähän reilu kaksi kuukautta sitten maailmani kääntyi aivan ylösalaisin, kamalimmalla mahdollisella tavalla. Näihin kuukausiin on mahtunut musertavaa surua, tuskaa, ahdistusta, pelkoa, jännitystä mutta myös iloa, vaikka se ehkä kuulostaakin mahdottomalta. Tunteiden kirjo on ollut valtava, enkä edes osaa nimetä kaikkea sitä, mitä tunnen.

Mietin, että voisin kirjoittaa sellaisia asioita, mitä jään kaipaamaan.
Lotan ja minun juttuni oli aina laulaminen. Minä säestin meitä ja me lauloimme. Meidän kappaleeksi jää ikuisesti Whitney Houstonin I Will Always Love You, jota laulettiin omalla tyylillämme. Muita kappaleita, joita lauloimme paljon, oli esimerkiksi Rihannan Stay, Adelen Someone Like You ja Robinin Puuttuva palanen.

Joskus meillä oli sellaisia hetkiä, että hengailtiin vain toistemme huoneissa ja juteltiin niitä näitä. Vaikka olisi pitänyt mennä nukkumaan, saatettiin kikatella yömyöhään mitä ihmeellisimmille jutuille. Toisaalta ne jutut saattoivat olla myös paljon vakavampia, lohdutettiin toinen toistamme tai puhuttiin ihmisistä, jotka jollain tavalla olivat epämiellyttäviä. Lotan ja minun oli niin helppo olla toisillemme tukena ja jutella toisillemme, koska ikäeroa oli vain kolme vuotta. Nyt minulla ja seuraavaksi vanhimmalla siskollani on seitsemän vuotta ikäeroa.
Lotta luotti minun neuvoihini monissa asioissa, ja tulen kaipaamaan sitä, kun yritin selittää Lotalle matikasta, fysiikasta tai kemiasta, tai neuvoin hänelle miten hänen kannattaisi pesäpallossa tehdä tietyssä tilanteessa. Toisaalta taas minä pyysin Lotalta neuvoa pukeutumiseeni, enkä voi luottaa kenenkään arvosteluun yhtä paljon kuin hänen luotin. Lotta sanoi kyllä suoraan, jos joku vaate ei sopinut toisen kanssa.

Minulle tulee myös ikävä meidän tappeluitamme sellaisista asioista kuten jompi kumpi oli käyttänyt toisen vaatteita, kuka siivoaa keittiön, kuka oli syönyt toisen ruuat ja muista yhtä turhista asioista.
Kaipaan Lotan suloista ilmettä kun hän nukkui (Lotta nukkui paljon viimeisen vuotensa aikana). Kaipaan sitä, kun Lotta kömpii alakertaan unisena ne yhdet tietyt yövaatteet päällä, näen tämän kuvan vielä aivan selvänä päässäni. Kaipaan Lotan lyöntiasentoa pesäpallossa. Kaipaan keskittynyttä ilmettä kun hän soittaa kanteleella. Kaipaan Lotan leipomista. Kaipaan hänen epäitsekkyyttään. Kaipaan intoa hänen silmissään, kun hän kuuli jotain hyviä uutisia. Kaipaan sitä totista ilmettä, joka hänellä oli juostessaan. Kaipaan pikkusiskoani Lottaa.


Missähän sut tehtiin?
Tähtien tuolla puolella
muovailtiin huolella

Ethän sä ikinä
kadota tuota katsetta?
Mitähän sä vielä kantaa voit
korkealla kun noin sä soit
Ei mitään tuu niin painavaa
et se sinut musertaa

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan
 
(Johanna Kurkela, Ainutlaatuinen)
 
-Iitu


perjantai 23. toukokuuta 2014

Lotta 1998-2014

Huhtikuun 19. päivä sain kuulla järkyttäviä uutisia. Viisitoista vuotias siskoni, tämän blogin toinen kirjoittaja, nukkui pois yllättäen vakavaan ja hirvittävään sairauteen. Kauheita tapahtumia tapahtuu maailmassa koko ajan. Tuttuja tai puolituttuja sairastuu tai joutuu onnettomuuksiin. Aina sitä kuitenkin vain ajattelee, että ei minun kohdalleni ikinä satu mitään vakavampaa. Näin ajattelin, kunnes minulle niin rakas ja tärkeä ihminen yhtäkkiä jätti tämän maailman. Minusta tuntui, että kun uutinen levisi, koko asuinpaikkakuntamme pysähtyi hetkeksi, niin montaa tämä asia kosketti. Ja miten ei voisi olla koskettamatta? Lotta pelasi pesäpalloa, valmensi pesäpallojoukkuetta, tuomaroi, harrasti yleisurheilua, soitti kannelta ja ehti kokeilla näitä kaikkia ennen niin montaa eri asiaa. Lotta oli kaiken lisäksi myös niin ihana ihminen, että samanlaista saa etsiä, löytämättä.
 
Tämän asian hyväksyminen ei ole ollut helppoa. Välillä todellisuus iskee vasten kasvoja, välillä taas tuntuu, että Lotta on pitkällä matkalla ja tulee pian takaisin kotiin. Asian hyväksymistä vaikeuttaa varmasti myös se, että tämä tapahtui niin yllättäen. Vielä viikko ennen Lotan pois nukkumista laskettelimme yhdessä Ylläksellä. Onneksi olimme koko edellisen viikon yhdessä perheenä Ylläksellä. Onneksi halasin Lottaa ennen hänen lähtöään sairaalaan.
 
Mieleeni tulvii koko ajan asioita, joita jätin sanomatta tai asioita, jotka olisi pitää jättää sanomatta. Siskosten elämäänhän kuuluu totta kai tappeleminenkin, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että miksen vain voinut tappelemisen sijasta halata siskoani ja kertoa hänelle, kuinka tärkeä hän minulle oli. Kuitenkin onneksi näiden parin edellisen vuoden aikana meidän välimme ovat olleet todella läheiset. Tätä blogiakin kerkesimme pitää reilun puoli vuotta ja aina tätä lukiessani pystyn kuulemaan Lotan äänen selvästi hänen kirjoittamistaan teksteistä.
 
En tiennyt, että kirjoitanko tänne blogiin yhtään mitään. Kuitenkin minulle tuli sellainen tunne, että haluan kirjoittaa. En myöskään tiedä jatkanko enää tätä blogia ilman Lottaa. Sen näkee sitten ajan kanssa. Nyt haluaisin teille kaikille sanoa, että jos teillä on siskoja tai veljiä, sanokaa heille, kuinka tärkeitä he sinulle ovat. Tehkää sama tärkeille ystäville, perheenjäsenille ja sukulaisille. Ikinä ei voi tietää, mitkä ovat viimeiset sananne toisillenne. Ehkä tämä kuulostaa jotenkin kliseiseltä ja ajattelette, ettei teidän kohdallenne kuitenkaan mitään satu. Minäkin ajattelin niin. Nyt yritän näyttää ja kertoa kaikille rakkailleni, että kuinka paljon he minulle merkitsevät. 
 
Taatusti hän kuulee.
Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan
jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
vain läpikulkumatkalla.

Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.
Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta
saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti jotkut.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät
elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
Hän opetti sinulle varmasti jotakin.

Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon,
ja sitten hän lähti.

Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan
sinä saat pitää ikuisesti.


(kirjasta Lahja, Danielle Steel)