perjantai 23. toukokuuta 2014

Lotta 1998-2014

Huhtikuun 19. päivä sain kuulla järkyttäviä uutisia. Viisitoista vuotias siskoni, tämän blogin toinen kirjoittaja, nukkui pois yllättäen vakavaan ja hirvittävään sairauteen. Kauheita tapahtumia tapahtuu maailmassa koko ajan. Tuttuja tai puolituttuja sairastuu tai joutuu onnettomuuksiin. Aina sitä kuitenkin vain ajattelee, että ei minun kohdalleni ikinä satu mitään vakavampaa. Näin ajattelin, kunnes minulle niin rakas ja tärkeä ihminen yhtäkkiä jätti tämän maailman. Minusta tuntui, että kun uutinen levisi, koko asuinpaikkakuntamme pysähtyi hetkeksi, niin montaa tämä asia kosketti. Ja miten ei voisi olla koskettamatta? Lotta pelasi pesäpalloa, valmensi pesäpallojoukkuetta, tuomaroi, harrasti yleisurheilua, soitti kannelta ja ehti kokeilla näitä kaikkia ennen niin montaa eri asiaa. Lotta oli kaiken lisäksi myös niin ihana ihminen, että samanlaista saa etsiä, löytämättä.
 
Tämän asian hyväksyminen ei ole ollut helppoa. Välillä todellisuus iskee vasten kasvoja, välillä taas tuntuu, että Lotta on pitkällä matkalla ja tulee pian takaisin kotiin. Asian hyväksymistä vaikeuttaa varmasti myös se, että tämä tapahtui niin yllättäen. Vielä viikko ennen Lotan pois nukkumista laskettelimme yhdessä Ylläksellä. Onneksi olimme koko edellisen viikon yhdessä perheenä Ylläksellä. Onneksi halasin Lottaa ennen hänen lähtöään sairaalaan.
 
Mieleeni tulvii koko ajan asioita, joita jätin sanomatta tai asioita, jotka olisi pitää jättää sanomatta. Siskosten elämäänhän kuuluu totta kai tappeleminenkin, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että miksen vain voinut tappelemisen sijasta halata siskoani ja kertoa hänelle, kuinka tärkeä hän minulle oli. Kuitenkin onneksi näiden parin edellisen vuoden aikana meidän välimme ovat olleet todella läheiset. Tätä blogiakin kerkesimme pitää reilun puoli vuotta ja aina tätä lukiessani pystyn kuulemaan Lotan äänen selvästi hänen kirjoittamistaan teksteistä.
 
En tiennyt, että kirjoitanko tänne blogiin yhtään mitään. Kuitenkin minulle tuli sellainen tunne, että haluan kirjoittaa. En myöskään tiedä jatkanko enää tätä blogia ilman Lottaa. Sen näkee sitten ajan kanssa. Nyt haluaisin teille kaikille sanoa, että jos teillä on siskoja tai veljiä, sanokaa heille, kuinka tärkeitä he sinulle ovat. Tehkää sama tärkeille ystäville, perheenjäsenille ja sukulaisille. Ikinä ei voi tietää, mitkä ovat viimeiset sananne toisillenne. Ehkä tämä kuulostaa jotenkin kliseiseltä ja ajattelette, ettei teidän kohdallenne kuitenkaan mitään satu. Minäkin ajattelin niin. Nyt yritän näyttää ja kertoa kaikille rakkailleni, että kuinka paljon he minulle merkitsevät. 
 
Taatusti hän kuulee.
Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan
jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
vain läpikulkumatkalla.

Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.
Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta
saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti jotkut.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät
elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
Hän opetti sinulle varmasti jotakin.

Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon,
ja sitten hän lähti.

Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan
sinä saat pitää ikuisesti.


(kirjasta Lahja, Danielle Steel)