sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Kuulumisia ja mietteitä

Heippa!

Tänään tulee kuusi kuukautta Lotan kuolemasta. Ajattelen kuitenkin tämän päivän olevan vain yksi päivä niiden joukossa, jolloin minulla on Lottaa ikävä. Vähän aikaa sitten, juuri kirjoitusten alla, olin erittäin surullinen ja pystyin itkemään. Kun vihdoin sitten pääsin lomalle, taas tietynlainen muuri rakentui pääni sisällä. Koko asiaa on taas niin vaikea käsittää ja ymmärtää. Kun yritän ajatella Lottaa, alkaa eräänlainen ajatusten pyörremyrsky pääni sisällä, enkä saa selvää kuvaa oikeastaan mistään. Tämä tunnetila on paljon paljon hirveämpi kuin itkeminen ja surullisuus.

Puolitoista viikkoa sitten suuntasin matkani kohti Oulua ja Shaman arts tattoota. Olin kauan sitten päättänyt, että otan Lotan muistolle tatuoinnin. Minun päässäni vilisi ideoita, mutta mikään ei tuntunut oikealta, kunnes eräänä päivänä löysin teksin, joka oli juuri se oikea. Teksti on lainaus Harry Potterista ja se kuuluu näin: "the ones that love us never really leave us". Tatuoinnista ei olisi voinut tulla täydellisempi, olin niin tyytyväinen lopputulokseen. Nyt kannan ikuisesti selässäni tekstiä, joka muistuttaa minua siitä, ettei Lotta oikeasti meitä ole jättänyt. Hän elää edelleen meidän sydämissämme eikä koskaan lähde sieltä pois. Minulla on Lotasta paljon muistoja, joita aion vaalia siihen asti, kunnes saan nähdä Lotan uudelleen.

Kävimme äitini kanssa viime viikolla Ylläksellä ensimmäisen kerran puoleen vuoteen. En yhtään tiennyt miten reagoisin, koska Ylläksen mökki on viimeinen paikka, jossa olen Lotan nähnyt. Kuitenkin kun pääsin mökille, minulle tuli ihan hyvä olo. Ensimmäiseksi, kun saavuttiin sinne, menin seisomaan paikkaan, jossa Lottaa halasin ennen hänen lähtöään Rovaniemelle sairaalaan. Siellä paikassa on viimeiset muistot Lotasta. Vaikka Lotta olikin sairas mökillä, on minulla hänestä myös paljon muistoja, kun hän hymyilee ja on vielä hyvin terveenoloinen. Olen niin onnellinen, ettei minulle tullut mitään traumoja mökistämme ja jatkossakin voin mennä sinne hyvillä mielin. Siellä tuntui siltä, että Lotta on lähellä.

Olen käsitellyt omia tunteitani ja ajatuksiani paljon kirjoittamisen ja musiikin kautta. Vaikka seuraavan laulun sanat eivät ehkä vastaa Lotan tilannetta, saa se kuitenkin minut ajattelemaan Lottaa. Minulla on paljon sellaisia lauluja, jotka auttavat minua käsittelemään juuri jotain tiettyjä ajatuksia ja tunteita. Yksi tällainen laulu on Haloo Helsingin Kevyempi kantaa.

Ja mä muistan, kuinka tahdoit lähtee tähteä afrikasta etsimään Ja mä muistan kuinka paljon, kuinka paljon jaksoit joskus niin yrittää Ja yöllä kun mä katsoin taivasta niin säihkyvää Niin tiedän pääsit perille elämään Sä halusit pois, sä halusit pakoon Mä tajuun ja mä koitan ymmärtää Sä halusit pois, kun et pystynytkään kaikkeen mitä piti yrittää Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan Nyt mä ajattelen ja ääneen sanon sen, että sut on kevyempi kantaa hautaan

-Iitu

torstai 2. lokakuuta 2014

Rikun mietteet

Hei!
Oon ollu nyt maanantaista asti Hämeenlinnassa Rikun luona. Ollaan käyty shoppailee, tapeltu, kilpailtu kaikesta mahollisesta, syöty ja ajeltu autolla. Huomenna lähen takaisin kotia kohti.
Multa on kyselty, että mitä Rikulle kuuluu ja miten Riku voi. Ehdotin, että kun tulen tänne Hämeenlinnaan, voisimme yhdessä kirjoittaa postauksen tänne minun ja Lotan blogiin.

Riku:

Näin Lotan viimeksi 23.3 kun olin Raahessa käymässä pikavisiitillä. Sillon kaikki oli normaalisti ja tehtiin niitä asioita, mistä tykättiin. Esimerkiksi nukuttiin, urheiltiin, syötiin ja käytiin mummuloissa. Lähdin noin kolmeksi viikoksi takaisin Espooseen ja tarkoituksena oli tulla pääsiäislomalla Lotan ja hänen perheensä luo Ylläkselle vajaa viikoksi ja pitää hauskaa sekä nauttia yhdessäolosta.

Lotan kova sairastelu, mm 40 asteen kuume, jarrutti suunnitelmia. Päätin kuitenkin tulla, kun kuume laski melkein alle 37 asteen keskiviikkona. Torstai-perjantai välisenä yönä lähdin junalla kohti Kolaria, mutta nousin Oulun kohdalla pois, koska Lottaa vietiin Ouluun. Alkumatkasta Lotta soitti minulle ja kertoi diagnooseja, joita oli kaksi. Toinen niistä oli lymfooma ja toinen leukemia. Siinä vaiheessa ei auttanut muu kuin olla tukena ja toivoa parasta. Vielä perjantaina Lotta pystyi puhumaan mulle. Muistan vieläkin Lotan viimeiset sanat: "Tapahtu mitä tapahtu, mutta älä muuta ittiä, vaan oo aito ittes. Rakastan sua kulta." Tämän jälkeen puhuin lähinnä Lotan äidin kanssa.

Perjantai-aamuna lähdin junasta ja lähdin äitini kanssa kotia kohti Raaheen. Puhuimme matkalla Lotan tilasta ja vähän jopa tulevaisuudesta, jos jotain tapahtuisi. En pystynyt nukkumaan kotona ollenkaan vaikka olin junassa nukkunut vain hyvin vähän, koska minua pelotti. Soitin parhaalle ystävälleni ja sanoin, että haluaisin nähdä hänet. Hän koitti piristää minua ja lähdimme katsomaan liikuntahallille salibandya. Kun olin lähdössä kotiin, Lotan äiti soitti minulle ja sanoi, että suunta oli parempaan. Tämä antoi toivoa parempaan huomiseen. Pääsin kotiin ja oli jo ilta. Olo oli jonkin verran helpottunut, mutta en nukkunut perjantai-lauantai välisenä yönä juuri silmäystäkään.

Lauantai koitti. Aamun olin ihan hyvällä voinnilla ja koitin saada ajatuksia vähän muualle. Juttelin kuitenkin Lotan äidin kanssa myös lauantaina jonkin verran. Lähdimme isäni ja pikkusiskoni kanssa pelaamaan sulkapalloa uimahallille. Kun olimme vähän aikaa pelanneet, Iiris laittoi minulle viestin, että pahin on tapahtunut. Arvasin heti, mitä oli tapahtunut, mutta elättelin silti kipinää, että arvasin väärin. Laitoin Iirikselle viestiä näin: "Mitä on tapahtunut?!". Iiris vastasi jotenkin näin : "Lotta on nyt enkelinä taivaassa".

Kun Iiris laittoi tämän viestin, juoksin samantien isäni luo ja isäni osasi arvata, mitä oli tapahtunut. Juoksin itkien autoon ja isäni sekä pikkusiskoni tuli perässä. Matka kotiin tuntui kestävän ikuisuuden. Itkin, huusin ja hakkasin auton koelautaa koko matkan. Olin surun ja raivon vallassa. Tunnin sisällä tuli soitto Lotan ja Iiriksen isältä, että jos tahtoisin ja kykenisin näkemään rakkaani vielä kerran, saisin tulla katsomaan kultaani. Vastasin heti tulevani, koska sitä minä halusin ja Lotta olisi halunnut. Minun koko perheeni lähti tuekseni Ouluun. Näin Lotan viimeisen kerran ja puhuin Lotalle. Kerroin, kuinka rakastan ja kuinka tulen kaipaamaan häntä. Kasvot, jotka näin, olivat edelleen rakkaan Lottani omat ja kaikki näytti siltä, kuin hän olisi vain nukkunut, mutta kaikki oli toisin...
Sairaalassa juttelin Lotan vanhempien, hoitajien ja psykologin kanssa. Sain pari rauhoittavaa lääkettä ja lähdin raskain mielin kotiin perheeni tukemana.

Ensimmäiset päiväni menivät kattoa katsellessa ja miettiessä miksi juuri Lotta. Ensimmäiset päivät olivat myös todellakin vihan ja surun täyttämiä. Mulla kävi ystäviä ja sukulaisia tukemassa ja puhumassa kanssani. Kävin juttelemassa ennestään tuntemani mies-papin kanssa. Hän auttoi minua nousemaan silloin, ja auttaa edelleen. Olen edelleen hänelle kiitoksen hänelle velkaa, jos hän lukee tämän.

Joka ilta 19.4 lähtien olen rukoillut ja puhunut Lotalle lähes joka asiasta, sekä kysynyt hänen mielipiteitään. En ole voinut kuunnella vielä kertaakaan meidän kolmea lauluamme, jotka muistuttavat meitä toisistamme ja tekemisistämme. Nämä kolme kappaletta olivat Enkeli, Lupaan olla sun ja Let Her Go.

Nyt asun toista vuotta yksin. Minulla ei ole ollut oikein aikaa surra, koska on niin paljon tekemistä. Koulu painaa päälle ja jääkiekko entistä enemmän.

Tämän myötä on tullut paljon tärkeitä suhteita. Esimeriksi Iiris ja Noora ovat kuin siskoja minulle. Minulla on myös muita ystäviä, jotka ovat olleet tukenani tässä asiassa ja ovat vain tulleet tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi. He kyllä itse tietävät, ketä tämä lause koskee.

Minulla on päivä päivältä kovempi ikävä.

Kumpikin saattoi lähteä kulkemaan omaa tietään, koska he tiesivät, että todellinen rakkaus ei erota koskaan niitä, jotka kuuluvat toisilleen.