maanantai 3. elokuuta 2015

Sanaton

Hei kaikille!
Syy miksi en ole kirjoittanut, on se, etten tiedä mitä kirjottaisin. En voi kirjoittaa tänne mitä ostelin kun kävin kaupungilla tai missä olen reissannut. Ei tänne kuulu sellaiset asiat.  Tämä oli minun ja Lotan blogi, on sitä edelleen. Tällä hetkellä olen oikeastaan itsekkin vain tämän blogin lukija, käyn silloin tällöin lukemassa meidän alkuajan postauksia, niistä kun pystyn kuulemaan Lotan äänen niin selvästi.

Edelleenkin lähes koko ajan en pysty käsittämään, että Lotta on kuollut. Nyt kun aloin kirjoittamaan, pystyn taas itkemään, sitäkään ei tapahdu usein. Tietyt laulut saavat minut itkemään, ja blogin lukeminen. Joskus palaan lukemaan postauksia, jotka olen itse kirjoittanut, että tajuan mitä on tapahtunut, ja että pystyisin itkemään.

Ihmiset säikähtävät ja vaivaantuvat usein kun mainitsen Lotan. Ja tottakai puhun hänestä, mutta huomaan, että olen alkanut välttämään hänestä puhumista monen ihmisen seurassa. Lisäksi lähipiirissä surun ja Lotan kuoleman käsittely on niin erilaista, että harvoin puhun hänestä heidänkään kanssa. Yksin on helpoin ajatella siskoani.

Joku kysyi kommenteissa, että onko blogi loppunut. Vastaus taitaa olla että ei näköjään ainakaan vielä, kun kerran kirjoitan tänne. Ja varmaan tämänkin jälkeen kirjoitan, kun vain tulee sellainen hetki. Edelleenkin tämä kirjoittaminen helpottaa oloani suuresti sillä, että pystyn silloin käsittämään, että Lotta on poissa. Kuulostaa ehkä aika hirveältä, mutta kun suurimman osan ajasta asiaa ei tajua, on helpottavaa kun todellisuus iskee vasten kasvoja kaikessa kauheudessaan. Kyyneliä voi rauhassa vuodattaa.

Mitä minulle nykyään kuuluu? Voin sanoa että hyvää, minulla on ihana poikaystävä, joka on myös tukenut minua hyvin paljon vaikeina hetkinä. Pelaan edelleen pesäpalloa ja valmennan myös. En päässyt kouluun ja työhommat baarissa loppuu. Perheen kanssa meillä menee hyvin. Ollaan taas todella läheisiä ja rakastan perhettäni erittäin paljon.

Haluaisin vielä jakaa teille kuvan Lotan hautakivestä, joka on vasta Lotan haudalle tuotu.

Dear God, the only thing I ask of you is to hold her when I'm not around, when I'm much too far away.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Huomenna kymmenen kuukautta

Hei!
Pitkään aikaan en ole tänne blogin puolelle mitään kirjoittanut ja minusta on tuntunut, etten enää aio mitään postata. Kuitenkin nyt luin aamulla jutun pienestä Peetu-pojasta, joka menehtyi syöpään kolmevuotiaana. Tämän lukeminen nostatti tunteet taas pintaan ja sai minut pysähtymään hetkeksi kaikessa arjen kiireessä.

Minä en vieläkään ymmärrä sitä, että Lotta on poissa. Joskus tajuan sen hetkellisesti, ja se tuska kulkee aaltona koko kehoni läpi. Tämän jälkeen mielessäni on ikään kuin pyörremyrsky, joka peittää alleen kaikki ajatukset Lotasta.

Peetun äiti kertoo jutussa, että selviytymistarinoissa korostetaan usein sitä, että syövästä selviytyminen on omasta taistelutahdosta ja asenteesta kiinni. Mutta sekä Lotan että Peetun tapauksessa asenne ei riittänyt. Minä tiedän, että Lotta olisi halunnut elää. Tulevaisuudensuunnitelmat olivat valmiina, uusi koulu oli alkamassa syksyllä, aivan uusi pesäpallojoukkue, jonka kanssa oli tarkoitus pelata seuraava kesä, ihana poikaystävä, mahtava paras kaveri ja rakastava perhe ympärillä. Vaikkemme ehtineet tietää Lotan syövästä kuin pari päivää, lähti Lotta taistelemaan, perhe ja ystävät rinnallaan. Mukana olivat myös hyvät lääkärit tekemässä kaikkensa, jotta Lotta selviytyisi. Vastuksen kovuutta ei siinä vaiheessa tiedetty ja suunniteltiin jo tulevaa elämää sairaalassa.

Peetun sisko sanoo, että Peetu kulkee hänen mukanansa koko ajan. Minä uskon Lotan kulkevan kanssani missä ikinä olenkin, mutta en pysty kuvittelemaan sitä kovinkaan kirkkaasti. Minulla on oikeastaan vain kolme asiaa, joiden kautta tunnen oikeasti Lotan olevan lähelläni. Ensimmäinen niistä on pesäpallo, asia, joka auttoi minut selviytymään viime keväänä. Toinen asia on musiikki, joka oli lähellä meidän molempien sydäntä. Kolmas asia on unet, joissa Lotta vierailee jollakin tavalla melko usein. Vaikka unet olisivat kuinka painajaismaisia, olen silti onnellinen, että niiden kautta saan nähdä ja tuntea Lotan läsnäolon.

Perhe on rikki. Näin sanoo kyseisen jutun otsikko. Aluksi suru yhdistää, halutaan olla lähellä toisia, lohduttaa toista ja yrittää helpottaa toisen vaikeita hetkiä. Tosiasiassa kuitenkin kun perheestä viedään yksi pois, ei se tule koskaan ennalleen. Kun Lotan kuolemasta oli kulunut jo pari kuukautta, alkoi meidän perheessä jokaisen suru muuttua omanlaisekseen, mikä aiheutti rakoilua perheemme väleissä. Toisen suremisen ymmärtäminen oli välillä erittäin vaikeaa ja joskus tunteita purettiin toisiin negatiivisella tavalla. Lotan kuoleman aiheuttama suru sai aikaan paljon riitelyä perheessämme. Lisäksi Lotta oli perheessämme se, joka selvitteli kaikenlaisia välirikkoja parhaiten. Kaikkien suru on tietenkin erilaista. Äidin suru, isän suru, isosiskon ja eri ikäisten pikkusiskojen suru. Tilanne kuitenkin rauhoittui, kun jokainen siirtyi suremaan omalla tavallaan yksinäisyyteen tai pois perheen yhteydestä. Tai ainakin minä siirryin. Tämä saattaa kuulostaa hirveältä, mutta tosiasiassa, me kaikki suremme samaa asiaa niin eri tavoin, että toisen tuntemukset saattavat kuulostaa järkyttäviltä, joskus jopa sellaisilta, että tekisi mieli suuttua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettemmekö puhuisi Lotasta tai muistelisi Lottaa yhdessä. Perheemme meni rikki, mutta pikkuhiljaa kasaamme sitä uudestaan vahvemmaksi kuin koskaan, vaikkemme voi Lotan osaa koskaan täyttää muilla kuin muistoilla.

Lasten ja nuorten syöpä tuntuu niin väärältä. Parantumisprosentti on paljon parempi kuin menehtymisprosentti. Mutta se ei tee asiaa yhtään helpommaksi kenellekään. Kenenkään isän tai äidin ei pitäisi menettää pientä tai isompaa lastansa. Nuorten ja lasten syöpään kuolemisen hirveys piilee sen luonnottomuudessa. Syövän karuus tulee esille siinä, ettei se mieti, onko syöpään sairastunut lapsi, nuori, aikuinen vai vanhus. Yhtälailla se aiheuttaa tuhoa, joillakin on paremmat mahdollisuudet parantua ja toisilla ei ole mahdollisuuksia ollenkaan. Muistan vielä Lotan sanat minulle, kun hänelle selvisi, että hänellä on leukemia: "Ei ole oikein muuta mahdollisuutta kuin leukemia mutta Suomessa hyvä hoito." Näinhän se on, mutta Lotan tapauksessa ei sekään riittänyt.

Rehellistä tekstiä ja paljon. Minua helpottaa suuresti kun näitä kirjoitan. Muistakaa näyttää sisaruksillenne ja lapsillenne, että rakastatte heitä ja antakaa heille heidän ansaitsemansa kohtelu. Lotta opetti minulle paljon esimerkillään, miten läheisiä tulisi kohdella, ja minä yritän oppia, vaikka vielä on paljon kehitettävää.

-Iiris